Interrail 2004

Aamulla jäi aikaa pienelle kaupunkikierrokselle Salzburgissa, sillä EC "Bartók Béla" Budapestiin lähti vasta kello 11 jälkeen. Kävin vilkaisemassa Mozartin syntymäkotia ja kellon lähestyessä yhtätoista hyppäsin jälleen johdinauton kyytiin ja menin asemalle. EC koostui jälleen itävaltalaisista vaunuista, veturina oli Wieniin asti saksalainen BR 101. Olin menossa ensimmäistä kertaa kunnolla Itä-Eurooppaan. Ensivaikutelma oli hyvä, juna kulki Unkarin puolella yhtä hyvin kuin Itävallassakin. Muutenkin vaikutti asialliselta. Sivistymättömimpiä olivat brittiläiset matkustajat, yksi puri Cokis-pulloa, toiset höpöttelivät turhia ja yksi makasi vieressä haisten pahalle... Junan ravintolavaunu oli unkarilainen ja kävin siellä totuttautumassa paikalliseen meininkiin. Ruoka oli oikein hyvää ja se tehtiin paikanpäällä. Palvelukin oli hyvää ja vaunu viihtyisä. Hintataso tosin oli lähempänä länsimaista.

Budapestissä tuntui alkuun kuin olisi ulkomailla ollut. Kadunnimet täynnä omituisia merkkejä, eikä kielestä ottanut selvää. Metrokin oli tuolta väliltä remontissa, joten oli tyytyminen kävelyyn hostellille. Puolen tunnin jälkeen kaupunki alkoi kuitenkin tuntua kotoisalta, varsin länsimaista. Vein tavarat hostelliin ja tein pienen kaupunkikierroksen ennen nukkumanmenoa.

Aamulla menin ensin kauppahallille, joka oli melkoisen iso. Ostin aamupalaa ja lähdin ajamaan metrolla, päämääränä kaupungin itäpuolella sijaitseva puisto. Metron opasteet olivat tähän astisista kaupungeista surkeimmat, eikä mukana ollut linjakarttaa. Ilman suurempia kiertelyjä pääsin kuitenkin perille ja tuli koettua myös aivan maanpinnan alapuolella kulkeva historiallinen linja 1. Puistossa hetken kierreltyäni jatkoin matkaa metrolla ja kävellen. Menin saarella sijaitsevaan puistoon katselemaan suloisia lammikossa uiskentelvia vesikilpikonnia. Viihdyin saarella useamman tunnin.

Matkustin metrolla kolme asemanväliä. Lippu maksoi alle 50 senttiä. Metron liukuportaat olivat erikoisen nopeat. Kävelin ylös joen länsipuolella olevalle korkealle kukkulalle, josta oli todella hyvä näkymä kaupunkiin. Illan taas jo hämärtyessä suuntasin takaisin hostellille ja matkalla tapasin vielä kiinnostavia ihmisiä. Samaan huoneeseen tuli täksi yöksi kolme espanjalaista ja sain hieman lisäselvyyttä minua Espanjassa askarruttaneeseen kieliasiaan. Kuulemma siellä koulussa kaikille englantia opetetaan, mutta se on eri asia miten oppi menee perille. Kai siis vähän niin kuin ruotsin opetus Suomessa... Budapestissä paikalliset muuten puhuivat varsin hyvin englantia.

Nousin aamupäivällä EC 170:n kyytiin kohti Prahaa. Juna kulki Slovakian kautta, joten passia kyseltiin yhtenään. Unkarin puolellakin jo kahdesti. Juna koostui unkarilaisista vaunuista ja kävin jälleen myös ravintolavaunussa herkuttelemassa. Ruoka oli maistuvaa ja otin vielä pannukakkujakin jälkiruoaksi, tai lettuja ne suomalaisittain olivat. Itsepalvelupuolta ravintolavaunussa ei ollut lainkaan, vaan pelkän kahvin juojillekin oli pöytiintarjoilu ja maksu vasta lähtiessä. Tyylikästä. Slovakiasta mentiin läpi osittain palakiskolla.

Juna saapui Praha-Holesovicen asemalle hieman etuajassa. Metron opasteet olivat huomattavasti selkeämmät kuin Budapestissä ja metro muutenkin vaikutti paremmalta. Hostelli kantoi nimeä Levir ja oli oikein mukava ja siisti. Henkilökunnalla riitti tarinaa ja bonuksena huoneen ikkunasta näki jopa radalle. Kämppiksenä oli neljä naista, Briteistä ja Austaraliasta. Maltoin kuitenkin pyörähtää vielä illalla pikaisella kaupunkikierroksella.

Kiertelin kaupungilla. Vanhoja rakennuksia, suuria linnoja, sen sellaista... Kipusin täälläkin kukkulalle. Oli mentävä kävellen, sillä funikulaari oli suljettu, vaikka se satunnaisesti tyhjänä ajelikin. Kukkulan huipulla oli jonkinlainen pieni kopio Eiffel-tornista. Tai ei se ihan pieni ollut, nimimerkillä kiipesin ylös asti. Ylhäältä näki hyvin koko kaupungin. Kukkulalta alas tultuani jäin hetkeksi eräälle sillalle seuraamaan jonkun tuntemattomaksi jääneen elokuvan kuvauksia. Kävin vielä hieman ostoksilla ja nettikahvilassa varaamassa majoituksia ja ostin ensimmäistä kertaa Saksan DB:n nettikaupasta junalipun. Nettikahvila oli varsin asiallinen paikka ja kuten kaikki idässä, halpa. Opiskelija-alennuksella, jonka todistamiseen ei olisi kai tarvittu edes sitä suomalaista opiskelijakorttia, sai vielä puoleen hintaan, n. 50 senttiä/ tunti, vrt. esim. Nizza parhaimmillaan 5 e/ tunti... Kellon näyttäessä nukkumaanmenoaikaa ajoin metrolla kotipysäkille. Metrojuna oli vuodelta 1998. Sää on jatkunut viime päivien tapaan hyvänä, ei ole pitkähihaista paitaa tarvinut, eikä sateesta tietoakaan...

On kulunut tasan neljä viikkoa siitä kun lähdin kotoa matkalle. Koti-ikävä ei kuitenkaan ole yllättänyt ja matkustaminen tuntuu edelleen oikein mukavalta. Vielä reilu viikko edessä.

Minua jäi hieman askarruttamaan tuo metro ja koska aamulla oli aikaa, päätin tehdä pienen kiertoajelun metrolla. Ostin alle 50 sentin arvoisen vaihtolipun metroon ja yhden pysäkinvälin (jonka olisin käytännössä kävellyt) sijaan ajoin kiertoreittiä 4 pysäkkiä kahdella vaihdolla. Sain matkustettua kaikilla kolmella linjalla. Ja kyllähän näillä kahdella muulla linjalla kalusto oli vanhempaa, mutta silti varsin siistissä kunnossa. Ja löytyi niitä hieman puutteellisempia opastuksiakin, vaikka perille silti hyvin löysi.

Juuri kun eilen kehuin säätä, niin yöllä alkoi sataa vettä. Mutta ei sen väliä, sillä tämä päivä kului junassa... Juna oli EC 107 "Praha" ja määränpää Varsova. Prahassa olisi vielä yhden päivän voinut viettää, tai Saksaankin olisi jo voinut mennä, mutta päätin kuitenkin edellisenä päivänä että kierrän Berliiniin Varsovan kautta. Olin aiemmin poikennut suunnitelmasta sen verran, että mulle oli kertynyt yksi ylimääräinen päivä ennen kuin piti olla Berliinissä.

Ostin alkumatkalle evästä asemalta. Olisin vaihtanut loput Tsekin rahat Puolan rahaksi, mutta aseman rahanvaihtopisteissä ei ollut Puolan rahaa. Sekin missä oli ylipäätään kerrottu vaihtokurssi, ilmoitti että rahaa ei ole. Matkustin puolalaisessa hyttivaunussa. Hytti oli siisti ja tilava, vaikkei vaunu ihan uusi ollutkaan. Tsekin puolella 6 hengen hytissä oli matkaseuraa, mutta kukaan heistä ei tullut Puolan puolelle. Puolan Katowicen ja Varsovan välillä junalla ei ollut välipysähdyksiä. Matka-aika 2 tuntia 36 minuuttia ja pituus 316 kilometriä. Alkuun matka eteni hitaasti, reipas ja rytmikäs palakiskon kolkutus vaihtui mateluun yhteenhitsatulla kiskolla. Rytmin sai tarjota kännykästä soiva suomipoppi. Juna oli Katowicessä 20 minuuttia myöhässä Tsekin ratatöiden ja Puolan matelun takia. Erään kerran keskelle ei mitään pysähtyessä kuski sai radan varrella seisseeltä suorittajalta jonkun lapun... Kuin Suomessa joskus hyvin kauan sitten, mutta ilman viestirenkaan apua.

Josko se vastapäisen istuimen tyynyliinan "PKP InterCity"-teksti palakiskolla hieman hymyilyttikin, niin hymy hyytyi hetkeä myöhemmin kun kellotin kilometripylväistä junan nopeudeksi 160 km/h. Enhän mä pääse tuota vauhtia edes Lappeenrantaan! Junan nuori konduktööri tuli juttelemaan kanssani, ilmeisesti harrastaja aina harrastajan tunnistaa, hänkin oli "railway enthusiast". Kertoi mm. että tuolla radalla voisi ajaa vaikka 250 km/h, jos kulunvalvonta sen sallisi ja olisi kalustoa. Kahdensadan ajon estää sopivien vetureiden ja ravintolavaunujen puute.

Varsovassa ei sitten ollutkaan niin hääviä. Pääaseman laiturialueella ei näkynyt yhtään kylttiä, jossa aseman nimi olisi kerrottu, mutta se se kuitenkin oli. Valuutan vaihto ei ollut helppoa täälläkään. Vaihtokoju löytyi vartin etsimisen jälkeen ja siellä oli vastassa työhönsä totaalisen vittuuntunut työntekijä. Valuutta vaihtui hänen puoleltaan sanaakaan sanomatta. Ratikkalipun ostoa varten rikoin yhden setelin pienemmäksi pikkuostoksella kioskista. Koko ratikkapysäkiltä ei löytynyt yhtään raitiovaunujen linjakarttaa, bussien linjakartta kyllä oli! Ongelma oli se etten tiennyt kumpaan suuntaan pitää lähteä. Tiesin vain linjan numeron ja montako pysäkkiä piti matkustaa. Aurinkokaan ei enää paistanut, että olisi suunnan voinut katsoa... Lipuista oli lappu selvällä puolan kielellä, muttei automaattia, josta sellaisen olisi voinut ostaa. Näytti hieman siltä, että kuski olisi niitä myynyt...

Vartin odotuksen jälkeen tuli oikean linjan ratikka, mutta kuski ei huomannut minua lainkaan, eikä niitä lippuja siitä selvästikään myyty. Ratikassa oli kyltti kyseisen linjan pysähdyspaikoista ja saatoin todeta arponeeni oikean suunnan. Lipun olisi voinut ratikassa leimata, muttei ostaa. Linjan vuoroväli oli 20 min, eikä hajuakaan mistä lippuja saa, joten jopa kaltaiseni tunnollinen ihminen päätyi ajamaan pummilla.

Ei tullut tarkastajaa ja pääsin oikealle pysäkille. Hostellin kotisivujen kartan kuvatiedosto puuttui, sanalliset ohjeet olivat epämääräiset ja muualta netistä tulostamani kartta oli merkinnyt kohteen väärään paikkaan... Aikani oikeaa katua edestakaisin käveltyäni huomasin suuremman poikkikadun toisella puolen opasteen ko. majapaikkaan. Pitkän aidan kierryttäni löysin talon numero 53. Minun piti mennä taloon 53A. Tuon rähjäisen 53-talon viertä pitkin kävelemällä päätyi sitten oikeamman näköisen talon luo. Tässä vaiheessa minut olisi syönyt vihainen koira, jollei sillä olisi ollut kuonokoppaa. Kavereidensa kanssa lähellä ollut omistaja sitten hieman koiraa kyllä torui. Hetkeä myöhemmin tämä koira olisi syönyt minut uudelleen, onneksi kuonokoppa oli edelleen paikallaan. Omistaja juoksi perään ja kiinni saatuaan potki koiraa. Sanoi mulle että sori. Pysyin - ehkä onneksi - hiljaa, olisin saattanut sanoa aika rumasti. Hostellin respa puhui puhelimeen, neuvoi mut samalla huoneeseen ja kun sitten menin takaisin, puhui se edelleen puhelimeen. Aikani odotin ja se sanoi "Pay later" ja jatkoi puhelua. Olisin voinut pyykkejäkin pestä, mutta ei sitten. Hostelli vaikutti muutenkin aika läävältä. Huoneesta löytyi yksi mekaanisesti ehjä pistorasia, jota sijoittelun vuoksi tosin ei voinyt käyttää jos tietyssä sängyssä oli joku nukkumassa... Respakin lopetti vihdoin yksityispuhelunsa ja sain lakanat vuokrattua.

Hostellin sänky oli kovin missä olen ikinä nukkunut, mutta oli sentään hiljaista. Aamulla meni sitten jo paremmin. Respan odotus johtui muista asiakkaista, koirat tappelivat vain keskenään ja ratikkalipunkin sai ostettua pysäkin läheltä kioskista. Osan matkaa ratikassa viihdytti haitarin- ja viulunsoittaja. Aseman ympäristö ei vaikuttanut kovin kummoiselta. Muutamia hienoja korkeita rakennuksia, muttei niissä mulle mitään ollut. Puistossa oli lähinnä paikallisia puliukkoja. Tekniikan museon rakennus näytti hienolta, mutta sisälle asti en ehtinyt. Nousin anonyymiltä asemalta junaan EC 44 "Berlin-Warszawa-Express", määränpäänä Berliini.

Juna kulki taas mukavasti. Reililippu kelpasi konnarille sellaisenaan, vaikka junassa oli pakollinen paikanvaraus ja olen kuullut joiltain reilaajilta perityn tässä junassa n. 15 e lisämaksun. Yleisen käytännön vastaisesti myytyjä paikkoja ei oltu merkitty, koska kaikilla tosiaan pitäisi olla paikka varattuna. Alkumatkasta kuuden hengen hyttiin mahtui hyvin. Pohdin junassa että Puolan kautta koukkaaminen kannatti, vaikkei edellinen ilta ihan putkeen mennytkään. Ehkä Varsovasta olisi jäänyt parempi kuva, jos olisi tutustunut siihen hieman pidempään - tai sitten ei. Budapest ja Praha yllättivät minut positiivisesti - Varsovalta en kyllä paljoa odottanutkaan. Mutta Puolan rautateistä jäi parempi kuva kuin odotin, tosin vanhempi kalusto jäi vain katselun asteelle...

Poznanista vaunuun tuli joku lihava saksalaismörkö lastensa kanssa. Tyyppi meuhkasi pari hyttiä läpi ihmisten tavaroita siirrellen ennen kuin löysi tiensä hyttiini, jossa sillä lapsineen oli paikat. Olin muutenkin menossa ravintolavaunuun tuon aseman jälkeen ja lisäksi kyllästynyt hytissä äitinsä kanssa olleen n. 10-vuotiaan pojan korvalappustereoista repeat onella huudattamaan Kelisin Trick me-biisiin. Tuosta lähtien tuon kappaleen kuuleminen on aina muistuttanut minua tuosta junamatkasta. Puolalaisessa ravintolavaunussa ruoka oli hyvää. Itä-Euroopan ravintolavaunut ovat ehdottomasti hyviä. Tämä oli halpakin, mulla oli jäljellä noin 10 euron edestä Puolan valuuttaa, enkä saanut sitä kaikkea kulutettua vaikka otin jälkiruokaakin...

Hain rinkkani, jonka saksalaismörkö oli heittänyt hytistä käytävälle. Juna oli hyvin täynnä, avo-osastovaunussa ei ollut yhtään vapaata paikkaa ja hyttivaunujen käytävilläkin oli ihmisiä. Löysin kuitenkin kaksi hyttiä, joissa oli tilaa. Toinen oli lukittu, mutta viereinen oli auki ja hytissä ollut puolalainen likka sanoi vapaata olevan. Hän ei puhunut englantia, mutta saksaksi keskusteleminen olikin sitten sikäli tasa-arvoista, ettei kumpikaan osattu sitä kovin hyvin, mutta vähän kuitenkin. Hytin haittapuoli oli siinä että se oli tupakoiville. Hetken päästä hyttiin tuli saksalainen nainen, kohteliaasti kyllä kysyen saako polttaa. Hänen kanssaan saksan puhuminen ei sitten ollutkaan niin tasavertaista. Olen monesti aiemmin junan vaunuja katsoessani pohtinut ovatko vaunut ihan uusia, vaiko vanhoja DB:n vaunuja, sillä yhdennäköisyys on huomattava. Yritin raja-asemalla veturinvaihdon yhteydessä kysyä asiaa junan naiskonnarilta, joka ei kuitenkaan suostunut ymmärtämään kysymystäni englanniksi, eikä saksaksi. Puolalainen jäi pois Frankfurtissa jatkaakseen Frankfurtiin (Luit aivan oikein, nimittäin Frankfurt Oderista Frankfurt am Mainiin...). Jäin hyttiin yksin ja vedin verhon kiinni. Näin kaikki luulivat hytissä olevan täyttä, eivätkä tulleet tupakalle.

Berliini - vähän niin kuin kotona ois ollut. Junamatka sujui mukavasti loppuun. Hostelli oli hieman keskitasoa parempi, mutta yksi seikka teki siitä ylivertaisen. Se nimittäin sijaitsee aivan Zoologischer Garten -aseman vieressä. Siitä on kaksi etua, ensinnäkin lyhyt matka junalle, kun on lähdössä jonnekin ja lisäksi hostellin terassilta on mainio näkymä radalle. Joistain huoneistakin olisi ollut, mutta sain tietysti omani väärältä puolelta ja hostelli oli täynnä... Kävin itsepalvelupesulassa, jollaisia olin tottunut näkemään vain elokuvissa. Hyvin tuli puhdasta ja kuivaakin.

Aamulla hyppäsin IC-junaan. Kävin Weimarissa tapaamassa saksalaista kaveriani. Hän on myös rautatieharrastaja ja kävimme paikallisella veturitallilla katsomassa hieman museokalustoa. He ovat keskittyneet sähkövetureihin, mutta myös muuta kalustoa oli. Paluumatkalle lähdin ICE-T:llä Leipzigin kautta. Leipzigissa pidin tunnin ruokatauon, jotta sain myös jatkaa matkaa ICE-T:llä. Lisämaksua ei tarvinut maksaa kummallakaan kerralla. Vaikka juna oli täynnä, sain parhaan paikan Panorama-Loungesta, josta näkee ohjaamon läpi radalle. Se jaksaa kyllä säväyttää kerta kerran jälkeen. Kuulokkeista vielä hyvää musiikkia...

Tämän jälkeen tein vielä pienen retken edellisenä iltana hostellin terassilta tekemäni havainnon perusteella, jonka syvimmän olemuksen suomalainen harrastajakollega selvitti. Menin ensin Bernauhun 628-sarjan lähijunalla. Sieltä tulin sitten takaisin aina Potsdamiin asti suuren 119-sarjan ex-DDR-dieselveturin vetämällä lähijunalla, jossa oli vaunujen lisäksi vielä 624-sarjan dieselmoottorijunakin! Kuuntelin veturin ääniä ekasta vaunusta, mahtavaa menoa! Veturi oli jo museoitu, mutta silti ajossa tavallisessa junassa, erikoista!