Interrail 2004

Nousimme aamukymmeneltä junaan, joka kantoi nimeä Riviera Dei Fiori. Baseliin matkaavan junan vaunusto koostui sveitsiläisistä IC-vaunuista. Oma määränpääni oli Genova, Miikan jatkaessa edelleen kohti Milanoa ja Sveitsiä. Rivieran rantamaisemat jatkuivat upeina. Junaan vaihdettiin veturi rajalla Ventimigliassa. Asemalla oli sulassa sovussa ranskalaista, italialaista ja oman junamme myötä myös sveitsiläistä kalustoa. Matkustajakunta oli vielä kansainvälisempää. Genovassa hyppäsin junasta ja seuraavaa odotellessa hankin pientä syötävää sekä paikkalippuja seuraaville Italian junamatkoille. Matka kohti Pisaa jatkui italialaisella IC-junalla.

Pisassa majoittauduin hieman hienompaan hotelliin, kun edullisimpien saatavuus oli heikkoa. Illalla kävin katsomassa Pisan tornia ja vinossahan se oli! Torniin järjestettiin puolen tunnin välein kierroksia ja päätin investoida 15 euroa tuohon kokemukseen. Tornin portaiden kävely oli varsin mielenkiintoista, kun kaikki oli vinossa ja portaita pitkinkin oli selvästi kävelty ennenkin, sen verran oli painautumia. Tornin huipulta saattoi ihailla jo hämärtyvää kaupunkimaisemaa.

Tekniikka teki temput, tämän ja seuraavan päivän osalta on vain kännykamerakuvia. Digikameran kuvissa on bitti jos toinenkin poikittain...

Aamu alkoi aikaisin, sillä tahdoin matkustaa Pisasta Roomaan sillä ainoalla Pendolinolla, joka tuota väliä kulkee. Lähtö oli klo 7.56, mutta herääminen kannatti. Pendolino kulki hyvin ja kallisteli. Kyseinen ETR460-sarjan Pendolino oli sisustukseltaan lähempänä suomalaista, kuin aiemmin kokemani ETR470 Cisalpino. Penkit oli sijoiteltu eri tavalla ja ikkunaverhot toimivat sähköisesti, mutta infomonitorit puuttuivat. Ravintolavaunu oli suomalaiseen verrattuna erilainen. Myytäviä tuotteita ei ollut juuri lainkaan esillä ja kaipaamani Pepsi-tölkin löytäminen vaati molempien työntekijöiden etsimistä. Sen koommin muita asiakkaitakaan ei näkynyt.

Roma Terminin aseman vieressä sijaitsevassa hostellissa oltiin erittäin ystävällisiä. Jätin tavarat sinne ja lähdin kävelemään Colosseumille. Aikani ulkopuolelta katseltuani päätin ottaa selvää sisälle pääsystä. Olin juuri tarpeeksi nuori saadakseni lipun 6 eurolla, mikä on vielä siedettävä hinta. Mutta lippukassan jonon nähtyäni päätin jättää väliin. Lähdin pois ja muutaman minuutin kuluttua tulin Palatino-nimisen paikan eteen. Sinne päästäkseen vaadittiin myös lippu, joita myytiin viereisessä lippukassassa, jossa ei ollut ketään jonossa. Totesin saman lipun käyvän myös Colosseumiin, joten ostin lipun ja pääsin pitkän jonon ohi Colosseumiin ja kävin vielä Palatinossakin.

Jatkoin kävelymatkaani Vatikaaniin. Yleissilmäyksen jälkeen päädyin hauskuuttamaan itseäni katselemalla kuinka lähes puolet sisään pyrkivistä turisteista käännytettiin. Ulkona oli todella kuuma ja ihmiset pukeutuneet sen mukaisesti. Sisälle ei kuitenkaan ollut asiaa ilman riittävän peittävää vaatetusta. Esimerkiksi hihattomat paidat eivät kelvanneet ja miehillä piti olla pitkät housut. Jotkut italialaiset kinasivat vartin sisäänpääsystä. Paras esitys oli parilla turistilla, jotka keksivät jostain epämääräisen näköiset ja epäsiistit lahkeet shortsiensa jatkeeksi mutta pääsivät sisään! Säälittävin kohtalo oli vanhalla vaivalloisesti kävelevällä naisella, joka käännytettiin vasta tässä vaiheessa. Sata metriä aiemmin oli jo menty turvatarkastuksen läpi. Itse en shortseissa viitsinyt edes yrittää, pitkät housut olivat hostellilla jossain rinkan pohjalla, kun ei niitä pariin viikkoon ollut tarvinut.

Palasin kaupungilta hostellille metrolla ja käytin hostellin hintaan kuuluneen puolen tunnin nettisurffauksen varaten tulevia majoituksia.

Vauhti kiihtyy ja Väiski viihtyy. Menopelinä oli tällä kertaa ETR500-sarjan suurnopeusjuna, jolla kiidettiin pitkin Firenzen "Diretissimaa" 250 km/h. Siltoja ja tunneleita oli useita ja vanha ratalinja poukkoili puolelta toiselle. Firenzen jälkeen meno hidastui, mutta tapahtumia riitti junan sisäpuolella. Minua vastapäätä tuli istumaan teinipari, jotka olivat kuin lastentarhassa, vai olisiko enemmän eläintarhaa muistuttanut... Nämäkin rauhoittuivat kun viereeni istuneelta korvalappustereoita huudattaneelta argentiinalaiselta nuorukaiselta kysyttiin lippua. Eurail-lipun viimeinen voimassaolopäivä oli kirjoitettu epäselvästi ja 28.08.2004 näytti 08.08.2004:ltä. Seurasi vartin kiivas keskustelu minulle oudolla kielellä. Lopulta muualla lipun kanssa käytyään konnari totesi lipun kelpaavan ja selvittiin pelkällä lisämaksun maksamisella. Teinit jäivät Bolognassa pois ja argentiinalainen väistyi paikkalipullisten tieltä, joten loppumatkasta oli rauhallisempaa...

Venetsia oli oikein mukava paikka. Ajatuskin kaupungista täysin veden äärellä, ilman autoja on kiehtova. Ostin heti tullessani 24 tunnin lauttalipun ja menin majapaikkaan lautalla. Hintaa lipulla kyllä oli, 10,50 e. Mutta tuli sitä lippua sitten hyödynnettyäkin, kun koko päivän ja illan kiertelin kaupunkia kävelyn lisäksi veneillä. Veneziassa ei ollut sitä kadun ylittämisen ongelmaa, mikä vallitsee muualla Italiassa, eli että suuriakin risteyksiä on ilman liikennevaloja ja katua ylittäessään pitää vaan uskaltautua autojen sekaan... Lidon saarelle autoilla tosin oli pääsy, muttei sielläkään mitään ruuhkaa ollut. Asemalla käydessäni päätin olla tavallinen tietämätön turisti ja otin joidenkin muiden tapaan muutaman junakuvan. Ei tullut kukaan huomauttamaan.

Aamu alkoi venematkalla hostellilta asemalle. Asemalla nousin ETR500:n kyytiin, määränpäänä Milano. Tuolla rataosalla ei kovaa pääse ja ratatöiden takia juna jäi myöhäänkin. Milanoon jäi kuitenkin riittävästi aikaa vaihtaa Val d'Ossola nimeä kantavaan EuroCityyn kohti Simplonin vuoristoa Sveitsissä. Italialainen veturi vaihtui sveitsiläiseen Domodossolassa. Domodossolan aseman toinen pää on sähköistetty Italian 3 kV DC:llä ja toinen pää Sveitsin 15 kV 16,7 Hz AC:llä. Asemalla oli hauska katsella kuinka vuoronperään sveitsiläiset sähköveturit ja italialaiset dieselveturit heittivät italialaisia sähkövetureita takaisin oman sähköjärjestelmän puolelle. Veturit rullasivat mukavasti puoli laiturin mittaa. Pitkästä aikaa asemilla sai valokuvata.

Maisemat paranivat entisestään Sveitsin puolella ja koko ajan sai olla nenä kiinni ikkunassa vuoria ihmettelemässä. Mahtavien maisemien jälkeen saavuin Berniin. Sää jätti hieman toivomisen varaa, sillä pitkästä aikaa oli kaivettava esiin pitkähihainen paita, pitkät housut ja sateenvarjo. Kävin ensin hostellilla, jonne menemiseen sisältyi funikulaari. Sen jälkeen lähdin kaupungille etsimään sopivaa ravintolaa. Otin pizzan ja oluen (Feldschlössen Hopfenperle). Molemmat olivat erittäin hyviä. Sateenkin loputtua kävin kaupungilla kävelemässä. Kaupungin keskustaa kiertää joki, joka on kuitenkin paljon kaupunkia matalammalla ja sillat ovat hyvin korkeita. Muutenkin pidin kaupungista. Eloisa paikka, vaikkei mikään jättikokoinen olekaan. Yöllä maistui taas uni, jotenkin illat tuppasivat aina venähtämään, vaikka kuin olisi ajatellut menevänsä hieman aikaisemmin nukkumaan...

Matkustin jälleen aamulla funikulaarilla matkalla hostellilta asemalle. Asemalta hyppäsin kaksikerros-IC:n kyytiin, jolla matkustin Lausanneen. Lausanne kuuluu Sveitsin ranskankieliseen alueeseen. Kävin aseman edustalla nostamassa rahaa ja huomio kiinnittyi johdinautoihin, joista osalla oli perävaunu. Oli myös uudempia nivelautoja. Lausannesta jatkoin ICN:llä Olteniin. ICN on kallistuvakorinen juna, varsin mukava sellainen. Sveitsiläiset eivät olleet tyytyväisiä kansainvälisestä Pendolino Cisalpinosta saatuihin kokemuksiin, vaan rakensivat kotimaan liikenteeseen oman, toimivan kallistuvakorisen junan. Rata oli hyvin kaarteikasta, joten kallistusjärjestelmä oli ahkerassa käytössä ja kaksirunkoisen junan etupää näkyi kaarteissa hyvin. Meno oli mukavan reipasta. Oltenissa katselin hetken vilkasta liikennettä, mutta jatkoin pian matkaa Luzerniin, jossa vein tavarat hotelliin.

Iltaohjelmana oli käynti Wassenissa. Olin mennyt aiemmin junalla paikan ohi ja todennut, että tuolla täytyy joskus käydä. Wassen sijaitsee Gotthardin vuoristossa paikassa, jossa rata kiertää saman kohdan kolmesti noustessaan kohti Gotthardin tunnelia. Junamatka sisälsi vaihdon Arth-Goldaussa ja matka Erstfeldistä Wasseniin tapahtuu nykyään bussilla. En ollut varma reililipun kelvollisuudesta bussissa, joten kysyin sitä kuskilta. Aikansa lippua selailtuaan kuski totesi sen käyvän. Lippuhan näytti jo aika mielenkiintoiselta, kun sinne kirjoitetaan kaikki käytetyt junat ja tässä vaiheessa siitä näkyi jo lähes koko Euroopan kierros... Bussimatka vuoren reunaa kiemurtelevalla pikkutiellä oli mielenkiintoinen.

Wassenin maisemat olivat todella upeat. Asemalla ei ollut miehitystä, mutta junasuorittajan tietokoneen näytöltä saattoi helposti katsoa milloin juna on tulossa. Eipä sillä, junia kulki tiheästi. Parhaimmillaan kun edellinen juna katosi näkyvistä ylimmältä raiteelta, seuraava saman suunnan juna kolisteli jo alhaalla. Wassenin ruokakauppa meni kiinni melkein heti kun sinne saavuin, enkä malttanut siellä heti asioida. Nälkä kuitenkin alkoi jo olla, joten katsoin läpi paikan ravintolat. Yhdestäkään ei näkynyt terassilta junia, joten oli tyytyminen vain kuunteluun. Porsaanleike salaatteineen ja leipineen, kuten myös olut, olivat erittäin hyviä. Muutenkin paikka (Hotel Krone) oli mukava, voisi siellä olla joskus yötäkin! Ihan halpaa sveitsiläisessä ravintossa ei toki ole, maittavalle aterialle kertyi hintaa noin 17 e. Ihmettelin vielä aikani paikan komeutta ja muinaisen rautatieinsinöörin luovuuden näytettä. Ilta alkoi jo hämärtää ja kellon ollessa 21 lähdin kohti Luzernin majapaikkaa. Jatkoin matkaani bussilla eteenpäin Göscheneen. Bussia ajoi sama kuski kuin 3 tuntia aiemmin menomatkalla, joten lippukin oli jo tuttu, eikä sitä tarvinut enää ihmetellä. Ilta-aikaan Göschenenistä pääsi suoralla IC-junalla Luzerniin.

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja niinpä tältä päivältä on lähinnä vain kuvia. Tein aamulla pienen kaupunkikierroksen Luzernissa ja hyppäsin sitten IC-junaan kohti Bellinzonaa. Gotthardin upeat maisemat kiehtovat kerta toisensa jälkeen. Ensin pohjoisrinnettä ylös Göscheneniin, 15 kilometriä pitkän tunnelin läpi Airoloon ja etelärinnettä alas Bellinzonaan. Bellinzonassa vaihdoin paikallisjunaan ja lähdin sillä takaisinpäin. Göschenenissä vaihdoin hammasratasjunaan, joka nousee ylös Andermattiin. Osuus Göschenen-Andermatt-Disentis/Muster vaati erillisen junalipun, tosin reililipulla sai alennusta. Andermattin asemaravintolan valikoima oli hieman epäselvä, mutta sain ostettua sieltä juustosämpylän jonka söin asemalaiturilla katsellen miten aasialaisia turisteja kuljettaneeseen junaan liitettiin lisää vaunuja. Matka jatkui edelleen ylöspäin. Andermattista lähdettäessä kiemurreltiin monta kertaa edestakaisin ja lopulta kaupunkia asemineen saattoi ihailla huomattavan korkealta. Radan korkein kohta oli yli 2 kilometrin korkeudessa ja välillä oltiin kirjaimellisesti pilvessä. Huipun jälkeen matka jatkui huikeissa maisemissa alaspäin. Juna oli hitaimpia millä olen ikinä matkustanut, keskinopeuden ollessa alle 25 km/h. Mutta vastaavasti maisemat olivat upeimpia! Pikainen junanvaihto Disentis/Musterissa ja matka jatkui Rhätische Bahnin kyydissä Churiin. Churissa oli meneillään Churfest-tapahtuma ja kaupunki oli tupaten täynnä ihmisiä, musiikkia ja iloista mieltä. Hotellin respaakin piti hetki odotella juhlahumusta ovia avaamaan. Ennen nukkumaanmenoa poikkesin kaupungilla festivaalitunnelmissa.

Päivä alkoi aikaisin. Ohjelmassa oli kierros Rhätische Bahnin kapearaiteisella rautatiellä vuoristomaisemissa. Suuntasin ensin Churista Samedaniin ennen kahdeksaa lähtevällä junalla. Monet muutkin olivat heränneet aikaisin ja junassa oli paljon matkustajia, mikä tosin ei ollut uutta. Vastapäätä istuneella tytöllä oli varsin tuhdit aamupalaeväät mukana, kaiken maailman sörsseleitä ja leipiä. Hän oli menossa patikoimaan jonnekin. Maisemat olivat jälleen mahtavat ja reitti kulki mm. kuuluisan Landwasser-viaduktin yli. Samedanista jatkoin Sagliainsiin ja sieltä edelleen maailman pisimmän kapearaidetunnelin (19 km) läpi Klostersiin ja edelleen Landquartiin, josta vaihdon jälkeen edelleen Churiin. Churissa sorruin McDonalds ruokailuun, hain tavarat ja hyppäsin normaaliraiteiseen junaan kohti Sargansia. Sargansista matka jatkui EC "Maria Theresia"lla kohti Salzburgia. Juna kulki Liectensteinin läpi Itävallan vuoristomaisemiin. Tunnin verran oltiin Saksankin puolella, tosin kertaakaan siellä pysähtymättä.

Salzburgin hostelli sijaitsi johdinautomatkan päässä asemalta. Ensimmäinen tehtävä oli hankkia lippu. Aseman kaikki lippuautomaatit oli suljettu, eikä tämän todettuani henkilökuntaa näkynyt enää missään. Sähköinen näyttötaulu kertoi johdinauton tulevan 5 minuutin päästä, aika laski kolmeen, mutta jämähti sitten siihen. Vähän ajan päästä näytettiin taas viittä minuuttia. Totesin että määränpäähäni pääsee parilla muullakin linjalla kuin tuolla mikä kaikissa esitteissä luki. Toisen linjan johdinauto saapuikin pian ja lipun sai ostettua kuljettajalta. Kuljettaja myös arvasi minne olen menossa ja neuvoi perusteellisesti reitin pysäkiltä hostellille. Uni maistui jälleen.